21. Sajandi Kodu (2015)

Legendaarisen J.M.K.E.:n basisti Lembit Krull perusti vuonna 1996 oman yhtyeensä, joka kulkee nimellä Hot Kommunist. Äkkiväärän jazzpunkin uusi lupaus äänitti debyyttilevynsä jo vuonna 2001, mutta epäonnisten tapahtumien seurauksena äänitys tuhoutui täysin. Tästä masentuneena bändi laittoi pillit pussiin, mutta nokkamies Krull aktivoi porukan taas 2010-luvulla. 21. Sajandi Kodu (21. vuosisadan koti) -levy äänitettiin uudestaan noin 14 vuotta myöhemmin ja julkaistiin vuoden 2015 helmikuussa. 

Hot Kommunistin ensimmäinen levy on omasta mielestäni energisin ja riemastuttavin äänite vähään aikaan. Tyylillisesti bändi tuntuu tallaavan NoMeansNon viitoittamaa tietä kikkailevalla punkillaan. Jos kotimaisia vertailukohtia täytyy etsiä, niin ensimmäisenä mieleen tulee jonkinlainen Deep Turtlen ja Radiopuhelimien epäpyhä risteytys.

Ärhäkän soiton kruunaa mainio kansitaide, jota on mukava tutkailla levyn soidessa. Kollaasimainen maailmanlopun maisema muistuttaa Hieronymus Boschin maalauksia sekä Slayerin ja Napalm Deathin vanhoja kansikuvia. 

Nyt on otollinen aika myös suomalaisille ottaa bändi haltuun, sillä Hot Kommunist on tulossa lähikuukausina soittamaan useammankin keikan Suomeen.

8.8. (Sauvo, private gig) Loivan maan yö, Bar Edgar, Loimaa (FIN)
9.8. Faces –festival, Raseborg (FIN)
17.9. (+Pohjoinen) Helatorstai –klubi, Henry’s Pub, Helsinki (FIN)
19.9. (+Matti Kallio-Acoustic) Motör Pub, Lahti (FIN)
23.10. (+Häzling Kollektiv & Overdrive) Night Club Shake, Kirkkonummi (FIN)

21. Sajandi Kodun voi kuunnella kokonaisuudessaan Soundcloudissa ja tilata esim. Levykauppa Äxästä. Lisätietoja löytyy bändin Facebook-profiilista.

Sünnipäev on ükskord aastas

Täytän tänään 30 vuotta. Onnea minä!  

Tällä kertaa tutustumme hieman lastenkulttuuriin ja lopuksi laulamme. Eduard Uspenskin (s.1937) Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä (eestiksi Krokodill Gena ja tema sõbrad) on vuonna 1966 valmistunut neuvostoliittolainen lastenkirja. Uspenskin kirjoista Suomessa ehkä tutumpi on Fedja-setä, kissa ja koira (eestiksi Onu Teodor, kass ja koer). Kyseessä ei ole virolainen teos, mutta hahmot ovat rakastettuja myös siellä.

 
Krokotiili Gena työskentelee eläintarhassa krokotiilina ja tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän tutustuu Muksikseen, tropiikista laivalla appelsiinilaatikossa saapuneeseen olentoon. Yhdessä Muksiksen kanssa krokotiili Gena päättää rakentaa Ystävyyden talon, jossa yksinäiset voivat kohdata toisensa. Hyvien voimien vastakohtana kirjassa häärii akka Isokomero (!), joka pyrkii tuhoamaan Genan ja Muksiksen suunnitelmat. Kirjassa kommentoidaan myös neuvostoajan byrokratian toimintaa (ja toimimattomuutta), kun virkamies Ivan Ivanovitsh hyväksyy joka toisen ja hylkää joka toisen eteensä tulevan paperin, täysin satunnaisesti. 

Vuodesta 1936 toiminut neuvostoliittolainen (sittemmin venäläinen) Soyuzmultfilm-elokuvastudio on tehnyt hahmojen seikkailuista neljä nukkeanimaatiota: Krokotiili Gena (1969), Muksis (1971), Isokomero (1974) ja Muksis menee kouluun (1983). Meille kaikille tuttu krokotiili Genan syntymäpäivälaulu Minä soitan harmonikkaa löytyy Muksis -elokuvan alusta.

Laulaminen on hauskaa (ja virolaiset tekevät sitä lähes yhtä hyvin kuin suomalaiset grillaavat), joten Suomenlahden molemmin puolin voimme yhtyä lauluun ja nauttia 500 jätskiä. Toivon että kokeilette laulamista myös itsellenne heikommalla kielellä, sanat löytyvät videoiden lisätiedoista. Hanuristit voivat soittaa molemmat versiot.

Tässä vielä hieman sanastoa:

vihma - sade
lustakas - lystikäs
rõõmus - iloinen
kink - lahja
sünnipäev - syntymäpäivä
aasta - vuosi
vihmapiisa - sadepisara
tants - tanssi
saatma - saattaa, säestää
võlur - velho
tore - hauska, mukava
soovid - toiveet
jäätis - jäätelö

   

Lisää Vennaskondista myöhemmin!

Terveisin,
Noora

Suur Tõll (1980)

Suur Tõll on virolaisen (ja erityisesti saarenmaalaisen) folkloriikan myyttinen hahmo, josta on kerrottu lukuisia tarinoita satojen vuosien ajan. Suur Tõll ja hänen vaimonsa Piret ovat jättimäisiä hiisiä, jotka toimivat Viron maan ja kansan hyödyksi taistellen pahantahtoista Pirua (virolaisen mytologian Vanatühi tai Vanapagan) vastaan. Hahmot näkyvät virolaisessa kulttuurissa laajalti. Esimerkiksi Kuressaaresta löytyy Suur Tõlliä ja Piretiä esittävä patsas, Suur Tõll on lainannut nimeään maailman suurimmalle säilyneelle jäänmurtajalle ja hänen seikkailuistaan on julkaistu useita teoksia. Tarinoiden alkuperä ei ole tiedossa, mutta on spekuloitu, että Suur Tõllin hahmo perustuu historialliseen saarenmaalaiseen päällikköön, joka on ollut poikkeuksellisen pitkä.

Rein Raamatia (s. 1931) on yhdessä kollegansa Elbert Tuganovin (1920 - 2007) kanssa tituleerattu virolaisen animaation isäksi. Molemmat työskentelivät 1950-luvulla Tallinnfilmin animaatio-osastolla ja tekivät muun muassa Viron ensimmäisen nukkeanimaatioelokuvan Peetrikese unenägu (1958). Vuonna 1971 Raamat perusti Tallinnfilmin alastudioksi oman animaatiostudionsa, jonka turvin hän kykeni tekemään niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin menestyneitä lyhytelokuviaan. Niin Raamatin, Tuganovin kuin Tallinnfilminkin tuotantoon tulemme varmasti vielä palaamaan tarkemmin, mutta tällä kertaa tarkastelen vuonna 1980 ilmestynyttä elokuvaa Suur Tõll. Se oli yksi ensimmäisiä virolaisia filmejä, joka herätti mielenkiintomme Viron kulttuuritarjontaa kohtaan, ja siksi onkin luontevaa kirjoittaa siitä näin aluksi. 

Noin 14-minuuttinen elokuva toimii myyttisellä ja historiallisella tasolla, niin jumalallisten kuin sekulaarienkin voimien vastakkainasetteluna. Lähtökohtana on 1200-luvulla tapahtunut saksalaisten ristiretkeilijöiden Baltian valloitus ja alkuperäiskansojen alistaminen. Piru on tuonut saksalaiset sotajoukot Viroon ja kansa taistelee miehittäjiä vastaan Suur Tõll apunaan. Samaan aikaan Piru hyökkää Suur Tõllin kotiin ja surmaa Piretin. Kostonhimoinen Suur Tõll onnistuu kukistamaan pirun, mutta saksalaisten hyökkäys koituu lopulta hänen kohtalokseen. Ennen kuolemaansa hän lupaa silti hädän uhatessa palata puolustamaan kotimaataan.

Rein Raamatin painostavan mutta vangitsevan kerronnan kruunaa ääniraita, jolla kuullaan dramaattista orkesterimusiikkia ja ihmismassojen huutoa, sekä ennen kaikkea kuvataiteilija Jüri Arrakin (s. 1936) omaperäinen ja painajaismainen kuvitus. Ei siis ole ihmekään, että monet virolaisista ystävistämme ovat kertoneet saaneensa elokuvasta painajaisia lapsena. Hieman nuoremmat suomalaiset voivat verrata traumaa kotimaiseen painajaispolttoaineeseen, Morsoon.

Silmäänpistävää elokuvassa on sen voimakas nationalistinen lataus. Kuvaus ylväästä taistosta virolaisen kansan puolesta ei ollut ajan neuvostosensuurin mieleen ja Suur Tõll onkin aluksi ollut virallisesti kielletty. Käytännössä kielto ei ole ollut kovinkaan tarkkaan seurattu, sillä vaikuttaa siltä, että jokainen 1980-luvun alussa kasvanut virolainen ystävämme on saanut Suur Tõll -trauman. Jotkut pahaa-aavistamattomat raukat erehtyivät katsomaan sen jopa valkokankaalta. Kenties neuvostohallinnon silmissä on nähty lieventävänä asianhaarana se tosiasia, että elokuvan antagonistina toimii saksalainen ritarikunta, ja siksi sensuuria ei ole toteutettu käytännössä. Toisaalta tarinoiden mukaan sensuuri alkoi noihin aikoihin vuotaa yhä enemmän.

Suur Tõllin voi katsoa kokonaisuudessaan Youtubesta ja se löytyy myös Rein Raamat DVD:ltä yhdessä kahden muun mainion lyhytanimaation kanssa. Suosittelen lämpimästi varaamaan vartin verran aikaa ja katsomaan tämän kotimaassaan ja maailmalla palkitun ainutlaatuisen klassikon, jota ajan hammas ei ole 35 vuoden aikana kuluttanut tippaakaan.

Lisätietoja elokuvasta löytyy Estonian Film Databasesta. Rein Raamat DVD:n voi ostaa esimerkiksi Rahvaraamatista tai Apollosta.

Päivitys: Sain sittemmin tietooni, että Suur Tõll -jäänmurtaja on tarkalleen ottaen maailman suurin ensimmäistä maailmansotaa edeltävältä ajalta säilynyt höyryjäänmurtaja. Lisätietoja löytyy esimerkiksi Wikipediasta.

Tere,

päätimme aloittaa tällaisen virolaista populaarikulttuuria käsittelevän blogin. Minä, eli Noora, olen kulttuurihistorian tohtorikoulutettava, väitöskirjani aiheena on työttömyys, syrjäytyminen ja ruotsinsiirtolaisuus suomalaisessa populaarikulttuurissa. Tuo toinen on Arto, musiikkitieteen pääaineopiskelija, joka kirjoittaa parhaillaan kandityötä Neuvosto-Viron punkmusiikista. Tästä blogista ei kuitenkaan ole tulossa mitään akateemista jargonsivustoa, vaan aiomme ihmetellä eestiläisten ystäviemme hengentuotteita, pääasiassa vaaleanpunaisten silmälasien läpi.

Miksi sitten juuri Viro? Järjestämme Turussa Unta.Kauan -doom/psyke/stonerfestivaalia ja muutama vuosi sitten majoitimme kodissamme festivaaleilla soittaneita tarttolaisia muusikoita. Rakastuimme heihin ikihyviksi ja toivoimme, että voisimme tavata näitä vekkuleita joka päivä. Tämä ei välimatkan vuoksi tietenkään onnistunut, mutta Arto päätti lähteä Tarttoon vaihto-opiskelemaan, jotta ystävyys ei katkeaisi. Tämäkään ei onnistunut, sillä humanisteille ei Tarttossa juuri ollut opiskeluvaihtoehtoja, mutta sen sijaan hän vietti juuri vuoden Tallinnan yliopistossa, opiskellen kieltä ja kulttuuria, sekä kantapään kautta myös paikallisia tapoja. Minun vironopettajanani puolestaan ovat tähän asti toimineet pääasiassa laulut, elokuvat ja Miki Hiir -lehti. Koska pohjois-eestiläiset ovat oppinet suomen kielen televisiota katsomalla, toimii tämäkin tekniikka varmasti, mutta syksyllä aion joka tapauksessa aloittaa myös ohjatun kielenopiskelun. Tämän blogin kautta voimme esitellä myös teille kaikkea sitä ihmeellistä ja ihanaa, mitä naapurimassa on saatu aikaan.


Viihdymme viron kielen parissa, sillä se tarjoaa kuin arvoituksen ratkaistavaksi, niin lähellä ja kaukana kielemme toisistaan ovat. Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole kirjoittaa vain siitä, miten viineri on nakki ja piimä on maito, mutta kyllähän se nyt vaan suomalaista naurattaa, jos kuskil on pulmapäivä (on jossain hääpäivä).

Ensi kerralla jotain rakentavampaa!


Terveisin,

Noora ja Arto